Viisi vuotta sitten alkoi Suomen huippu-urheilun paljon kritisoitu muutostyö. Tavoitteeksi asetettiin, että Suomi olisi vuoteen 2020 mennessä paras Pohjoismaista urheilumenestyksen, urheilujärjestelmän toimivuuden ja urheilun arvostuksen osalta. Muutostyön puoliväli on saavutettu ja on paikallaan tehdä väliarviointia.
“Tavoitteeksi asetettiin, että Suomi olisi vuoteen 2020 mennessä paras Pohjoismaista”
Vaikka työ ei vielä ole konkretisoitunut menestykseksi, paljon on kuitenkin muuttunut: urheilijoita kuunnellaan, sparrataan ja autetaan suoraan Olympiakomiteasta käsin ihan eri tavoin kuin aiemmin. OK:n tehtävänä oli pitkään toimia lähinnä matkanjärjestäjänä kahden vuoden välein ja tukea urheilijoita pienillä summilla tulosmenestyksen perusteella. Nykyään tehtävät ovat huomattavasti laajemmat ja käytettävissä oleva rahasumma suurempi. Yhteydenpito ja yhteistyö lajien sisällä ja välillä on tiivistynyt. Tukihenkilöstön määrää on lisätty yhteistyön kautta: lääkärit, fysioterapeutit, urheilupsykologi ja muut tärkeät tukihenkilöt ovat matkassa mukana koko olympiadin. Aikaisemmista vuosista tiivistyneen yhteistyön lajien ja ammattilaisten välillä aistii kentällä parantuneena yhteishenkenä, jolla on myös osaltaan merkitys urheilijoiden suoritukseen.
“Urheilijoita kuunnellaan, sparrataan ja autetaan suoraan Olympiakomiteasta käsin ihan eri tavoin kuin aiemmin”
Huippu-urheilun tuki on noussut vuodesta 2004 tähän vuoteen jopa 170 prosenttia – 5,2 miljoonasta eurosta noin 14 miljoonaan. Miksi tämä rahoituksen nousu ja toiminnan kehitys ei vielä ole johtanut menestyksen kääntymiseen nousuun? Moni peräänkuuluttaa valmennusjohdon vaihtamista, rahan riittämättömyyttä, urheilijoiden asennetta, tavoitteiden puuttumista ja jopa huippu-urheiluyksikön lakkauttamista kokonaan. Suurin haasteemme, yksityisen sponsorirahoituksen alhaisempi taso muihin Pohjoismaihin verrattuna, on jäänyt keskustelussa lähes huomiotta. Tämä olisi kokonaan oman kirjoituksen arvoinen aihe.
“Suurin haasteemme, yksityisen sponsorirahoituksen alhaisempi taso muihin Pohjoismaihin verrattuna, on jäänyt keskustelussa lähes huomiotta”
Nykyinen mallimme rahoittaa huippu-urheilua on edelleen liian pirstaloitunut – selkeä fokus puuttuu ja vaikuttavuus kärsii. Ministeriön raha on hajallaan – tukea jaetaan suoraan yksittäisille urheilijoille apurahoina, seuroille seuratukena, Olympiakomitealle (ja muille järjestöille) valtionapuna ja erityisavustuksina ja erikseen vielä lajiliitoille, jotka puolestaan päättävät itse miten tukevat oman lajinsa huippu-urheilua. Urheilijoita tuetaan Olympiakomitean huippu-urheiluyksiköstä käsin suorilla valmennustuilla. Nämä valmennustuet ovat (urheilija-apurahojen lisäksi) usein urheilijan merkittävin valmennustuki. Suurimmalla osalla huipulle tähtäävistä urheilijoista on tämän lisäksi omia yhteistyökumppaneita ja mahdollisesti liiton yhteistyökumppanien mahdollistamia tukirahoja.
“Nykyinen mallimme rahoittaa huippu-urheilua on edelleen liian pirstaloitunut – selkeä fokus puuttuu ja vaikuttavuus kärsii”
Tämänhetkinen järjestelmä on sekamalli, jossa huippu-urheilun rahoitus koostuu niin suorista valtiontuista kuin järjestöjen kautta kanavoiduista rahoista. Näin ohjatun rahan vaikuttavuuden seuranta on vaikeaa, ja jokaisella taholla kuluu paljon aikaa sekä resursseja raportointiin ja hakemiseen. Huippu-urheilun koordinointi ja vastuu tulisi olla entistä selkeämmin yhden tahon hallussa.
“Huippu-urheilun koordinointi ja vastuu tulisi olla entistä selkeämmin yhden tahon hallussa”
Toinen nykyjärjestelmän kehityskohteista on priorisointi: huippu-urheiluyksikön tukemia lajeja ja yksilöitä on arvioitava entistä tiukemmalla seulalla, ja on uskallettava tehdä selkeitä valintoja. Jos tuen ulkopuolelle jäävistä lajeista nousee huippuja, tuettaisiin heitä edelleen valmennustuilla. Pidemmällä tähtäimellä myös laaja tuki liikuntakentälle on tärkeää. Jatkossakin tässä huolehditaan järjestöjen valtiontukien kautta kaikissa lajeissa entistä läpinäkyvämpien kriteerien mukaan. Priorisoinnin suhteen päätöksiä olisi tehtävä pian – suuntaan tai toiseen. Tokion suomalaisjoukkueen potentiaaliset menestyjät ovat jo pitkälti tiedossa.
“On uskallettava tehdä selkeitä valintoja”
Järjestöjen valtionavun kriteereitä pohtimaan on nimetty selvitysmies. Seuraava tärkeä askel olisi uudistaa koko tietojärjestelmä, jonka perusteella järjestöjä arvioidaan. Nykyään hakeminen, arviointi ja päätökset tehdään paperihakemusten perusteella. Tähän kuluu paljon työtunteja niin hakijoilta, valmistelijoilta kuin päättäjiltäkin. Valtion liikuntaneuvosto on jo pitkään peräänkuuluttanut sähköisen avustusjärjestelmän kehittämistä. Seurattuani avustuskäytäntöä ensin lajin päävalmentajana ja nyt liikuntaneuvoston jäsenenä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nykyinen antiikkinen systeemi ei voi jatkua.
Valtion liikuntaneuvoston tehtävänä on arvioida liikuntapolitiikkaa – myös huippu-urheilua. Arviointitehtävän valmistelu on annettu tutkimus- ja arviointijaostolle, jonka puheenjohtajana toimin. Järjestelmässä on ehdottomasti kehitettävää ja euroille on saatava enemmän vaikuttavuutta. Jokaisen toimijan tehtävät on arvioitava kriittisesti ja rahavirtojen vaikuttavuutta parannettava. Ehdottamillani konkreettisilla asioilla päästäisiin eteenpäin. Työ on käynnissä ja katseet suunnattu vuoteen 2020.
Sari Multala
Olen osallistunut kolmiin olympialaisiin urheilijana: Sydney, Ateena ja Lontoo. Riossa olin paikalla Olympiakomitean urheilijavaliokunnan jäsenenä ja ehdokkaana KOK:n urheilijavaliokuntaan. Urheilin ammatikseni noin 15 vuotta, minkä jälkeen toimin purjehduksen päävalmentajana 2,5 vuotta ennen valintaani kansanedustajaksi. Nykyään toimin Valtion liikuntaneuvostossa sekä jäsenenä että tutkimus- ja arviointijaoston puheenjohtajana. Jaoston tehtäviin kuuluu muun muassa huippu-urheilun arvioinnin valmistelu.