Vanhustenhuollon tilanne on puhuttanut julkisuudessa viime kuukaudet. Olen seurannut asiaa melko läheltä omien isovanhempieni kautta. Ensin äidinäitini, joka liian myöhäisessä vaiheessa siirtyi palvelutaloon eikä enää pärjännyt siellä vaan joutui käytännössä heti sairaalaan vanhusten osastolle, jossa häntä ei kuntoutettu lainkaan. Sinne mennessään hän oli mieleltään skarppi, kroppa ei vaan toiminut. Vähitellen kaikki elintoiminnot hiipuivat ja hän sanoi itsekin olevansa ’’elävä kuollut’’.
Kun ukkini oli poissa kotoa, paljastui mummini pitkälle edennyt alzheimer. Hän sai nopeasti diagnoosin ja paikan yksityisessä palvelutalossa. Siellä hän pärjäsi kohtuullisesti ja palvelusetelillä sai lisäpalveluita kaupungilta, mutta kun ongelmia oli, ei ollut todellakaan helppoa saada niihin muutosta. Viime vuonna hän kaatui ja joutui sairaalaan, missä todettiin, että hänen kuntonsa ei enää salli ilman ympärivuorokautista hoitoa. Nyt hän on säätiön omistamassa hoivakodissa, jossa asiat toistaiseksi ovat sujuneet hyvin.
Kaikista näistä tarinoista olen oppinut, että valvonnan on toimittava nykyistä paremmin – ei voi olla niin, että laadunvalvonta on ainoastaan omaisten vastuulla. Toisekseen ei voida missään nimessä katsoa vain hoivakoteja, joista nyt on viime aikoina puhuttu – niissä on käytännössä elämänsä viimeisiä hetkiä, korkeintaan vuosia eläviä vanhuksia, joiden kunto myös vaihtelee merkittävästi. Osa on esimerkiksi muistisairaita, mutta pystyy liikkumaan ja syömään itse – osa vuodepotilaita, jotka tarvitsevat paljon apua.
Tarvitsemme lisää resursseja valvontaan ja riittävät sanktiot laiminlyönneistä – jopa toimiluvan menetykset. Kuntien on kilpailutuksissaan vaadittava laatukriteereitä ja seurattava niiden toteutumista valvomalla sekä ennakkoilmattomalla että ilmoitetuilla käynneillä. Erityisesti tarvitaan niin sanottuja yllätystarkastuksia, jotka eivät ole etukäteen ilmoitettuja.
Lainsäädäntöön on kirjattava kriteerit hoidon laadulle kaikkeen vanhustenhuoltoon. Suurimman osan hoivasta ja hoidosta toteuttavat hoitajat, mutta esimerkiksi kuntoutuksen ja liikuttamisen toteuttaa muu henkilökunta, kuten liikunnanohjaaja tai fysioterapeutti – siksi ei kannata sitoa hoitajamitotusta lakiin, sillä parempikuntoisilla tärkeämpää on riittävä muu henkilökunta kuin hoitajat, kun taas huonompikuntoisilla tärkeää on riittävä hoitajien määrä.
Sote-uudistus on välttämätön, jotta ihmisten valinnanvapaus toteutuu. Jos laatu ei toimi, ihmiset voivat äänestää jaloillaan. Tällainen on nykyisen hallituksen ehdottama malli. Nykyisinhän kunta osoittaa hoitopaikan, mutta jos laatu ei vastaa haluttua, ei ole muita vaihtoehtoja kuin valittaa. Tulevaisuudessa olisi mahdollista vaihtaa paikkaa. Tämä pakottaa pitämään kiinni myös laadusta, jos haluaa pitää asiakkaat.
Jos nämä kaikki toteutetaan, vaatii se todennäköisesti myös lisärahaa. Nykymallilla jo tarvitsemme 700 miljoonaa lisärahaa vanhuspalveluihin vuosittain. Eli käytännössä meidän on onnistuttava tekemään sellaisia rakenteellisia uudistuksia ja muutoksia, että ihmiset pääsevät itse vaikuttamaan palvelun laatuun ja että vanhukset pärjäävät mahdollisimman pitkään ilman ympärivuorokautista hoitoa. Meidän on panostettava myös liikkumisen lisäämiseen ja kuntoutukseen. Lakisääteinen numeraalinen hoitajamitoitus estäisi kaikkien näiden muutosten tekemisen.
Jokaisella on oltava oikeus arvokkaaseen ikääntymiseen. Tämä on lähtökohta, josta ei voida joustaa.
Sari Multala